Lapsen oikeudet alkavat arjesta – kun perhe uupuu, lapsi jää näkymättömäksi
Tänä vuonna lapsen oikeuksien viikon teema on ”Lapsen oikeus kuulua”. Se tarkoittaa lapsen oikeutta tulla nähdyksi, kuulluksi ja olla osa perhettään, yhteisöään ja arkeaan. Kun tätä teemaa katsoo tämän päivän suomalaisessa yhteiskunnassa, joutuu kysymään: toteutuuko tämä oikeus oikeasti?
Moni lapsi elää nykyisin arkea, jossa vanhemmat ovat kuormittuneita, talous on tiukilla ja tukiverkostot ohentuneet. Tällaisessa tilanteessa lapsen oikeus kuulua omaan yhteisöönsä jää helposti vain juhlapuheeksi. Meillä ei ole enää sitä luonnollista verkkoa, joka ennen syntyi suvusta, naapurustosta ja tutusta kyläpiiristä. Monet muistavat ajalta, jolloin naapurit saattoivat tulla pyytämättä auttamaan tai jolloin kodinhoitaja oli kunnan kautta tuttu näky perheen arjessa – ei sen vuoksi että perheessä olisi ollut kriisi, vaan siksi, että näin tuettiin tavallista lapsiperhettä.
Nyt tilanne on toinen. Perheet kertovat jäävänsä vaikeuksien kanssa yksin ja pyytävänsä apua vasta, kun ovat aivan loppuun ajettuja. Tuen saaminen on monelle liian raskas prosessi tai sitä ei yksinkertaisesti ole saatavilla riittävän varhain. Samalla julkisilla palveluilla on paineita, joita ne eivät voi ratkaista omin voimin. Hyvinvointialueita on helppo kritisoida, mutta on rehellistä todeta, että leikkaukset, henkilöstöpula ja kasvanut palvelutarve tekevät työstä lähes mahdotonta. Ei ole realistista odottaa, että järjestelmä, jolta samaan aikaan leikataan ja vaaditaan enemmän, pystyy paikkaamaan yhteisöllisyyden murenemista.
Silti lapsen arjessa ongelmat näkyvät heti. Kun perhe uupuu, lapsi jää näkymättömäksi. Kun yhteisö ei kanna, lapsen ääni hiljenee. Kun tukea ei tule ajoissa, perhe ajautuu tilanteisiin, joissa ongelmat ovat jo kasvaneet liian suuriksi. Suomi on maa, jossa pidetään kovaa meteliä lasten oikeuksista, mutta jätetään perheet selviytymään omillaan tilanteissa, joissa he ennen olisivat saaneet tavallista, ihmisen kokoista apua. Tässä on ristiriita, jota ei voi sivuuttaa.
Samalla tiedämme, että kun perheitä tuetaan oikeaan aikaan, lastensuojelun tarve vähenee ja lapset voivat paremmin. Meillä on tutkimusta, kokemusta ja malli vaikka vanhasta kodinhoitajajärjestelmästä, joka toimi tehokkaana ennaltaehkäisynä. Lapset ja vanhemmat eivät tarvitse aina raskaita toimenpiteitä – he tarvitsevat aikuisen, joka tulee lähelle, tukee arjessa ja auttaa rakentamaan yhteyttä perheen sisällä. Se on sitä kuuluvuuden tunnetta, josta lapsen oikeuksien viikolla puhutaan.
Tänä vuonna olisi syytä pysähtyä ja kysyä, miksi perheiden täytyy selviytyä yksin. Sillä vaikka päätöksiä tehdään eduskunnassa ja strategioita laaditaan hyvinvointialueilla, lapsen elämä tapahtuu keittiön pöydän ääressä, koulumatkalla ja illalla nukkumaan mennessä. Jos perheellä ei ole voimavaroja, lapsellakaan ei ole. Kun yhteisöllisyys murenee, murenee samalla se perusta, jolle lapsen oikeudet rakentuvat.
Jos haluamme, että lapsi todella saa kuulua, meidän on palattava lähemmäs toisiamme – ihmisinä, naapurustoina ja yhteiskuntana. Se on päätös, joka näkyy pienissä teoissa, mutta vaatii myös sen, että perheitä ei jätetä yksin byrokratian tai poliittisten säästöjen armoille.
Ella Takkula
Hanketyöntekijä - Perheenä perille
Auta Lasta ry